Kotona taas. Mutta mieltä painoi vielä yksi asia... Jonathan. Vaikka se olikin pikainen lomaromanssi, se oli aitoa tunnetta. Sophie rakasti vieläkin Jonathania, suostui hän lopulta myöntämään itselleen. Hän päätti jopa eron tuskien kourissa maalata Hotelli Jorgoksen. Eihän siitä mitään tullut. Vain hahmottelua...

Kauniin kreikkalaisen lampun hohtaessa Soph käpertyi sohvalle makaamaan. Lampun oli antanut Jonathan, joten hänen oli pakko sammuttaa se ja koittaa lukea pimeässä huoneessa, vain akvaarion valossa. Lukeminenkin kyllästytti, joten hän laittoi vanhan kauhuelokuvan päälle. Ne olivat niin... epätodellisia. Eivät enää yhtä pelottavia kuin silloin pienenä.

Sophin käytyä kylvyssä ja vaihdettua yöpaidan päälleen ja juuri ennen kauhuelokuvan katselun jatkamista hänestä tuntui, että suolakeksit, homejuusto, omenaviipaleet, appelsiinimehu ja viinirypäleet pyrkivät ulos. Mahassa kiersi, mutta hän päätti silti jatkaa kauhuelokuvan katselua.

Aamulla, oikeastaan keskipäivällä Sophie päätti vihdoin soittaa Santorinille. Tosin ei Jonathanille..

...vaan Lauralle. Harmikseen hän sai heti kuulla Rob-papan löytyneen kuolleena. Oli kulunut noin viisi viikkoa lomasta, mutta silti Sophie ei voinut pitää näppejään erossa Lauran kanssa juoruilusta. Laura olikin hänen paras kaverinsa.

"Ehheh... jos et kerro veljellesi tai äidillesi, lupaan kertoa. Selvä... taidan olla...raskaana. Niin, Jonathanille! Mitä minä nyt teen?"

Epäilyt vahvistuivat, kun muutaman kuukauden kuluttua vatsa olikin jo aika suuri. Laura oli kehottanut salaamaan asiaa, Jonathan kun ei vakuuttanut Lauraa siitä, olisiko hän halunnut lapsen. Sophien päässä pyöri tuhansia nimiä, ja hän päätyi kahteen, toinen tytön ja toinen pojan nimi.

Työpaikalta soitettiin usein. "Et ole hyödyksi yhtiössä, jos et tee töitä myös oman kotisi eteen. Olemme kuulleet, että se ei ole kovinkaan GLAMOUR. Tee asialle jotain!!!" kuului puhelimen päästä. "Teenhän minä, kunhan vain lapsi syntyy, ja se hieman kasvaa. On vaikeaa kantaa tavaroita lapsi vatsassa, ettäsi tiedät!!"

Eräänä aamuna herätessään Sophie sai järkyttyä oikein toden teolla. Vatsa oli jo kamalan suuri! Tuskin hän pysyisi edes kunnolla pystyssä, nyt pitäisi suorastaan makoilla kaiket päivät, ja antaa lapsen kasvaa -vaikka mahassa olikin.

Melkein kuukauden kuluttua synnytys alkoi. Sophie huusi, hän ei ollut kuvitellut sen sattuvan noin paljon. Koska talossa ei asunut muita, oli vaikeaa soittaa sairaalaan. Nyt oli selvittävä omin keinoin, ja pelastettava lapsi.

Pieni, persoonallisen suloinen sinisilmäinen ja mustahiuksinen poika saapui maailmaan. Sophiella oli täydellinen nimi lapselleen: Bryan. Tulokas oli suloinen, ja Sophie menetti heti puolet sydämmestään pienokaiselle... loput puolet oli Jonathanille.

Sophie rakasti Bryania, miksei hän myös voisi rakastaa toista lasta?? Afrikasta oli saatu adoptoitua tyttövauvoja, jotka tarvitsivat hyvän kodin. Niinpä sinisilmäinen ja tummaihoinen Perry-vauva saapui.

Bryan muistutti niin paljon isäänsä... sama hymy, johon Sophie oli aikoinaan rakastunut. Mutta miten kertoa tämä Jonathanille? Olisiko sittenkin pitänyt kertoa aiemmin?? Sophieta alkoi harmittaa tämä salailu.

Ja koska Sophie oli pomolleen luvannut, että menisi töihin Bryanin hieman kasvettua, oli palkattava lastenhoitaja. Rouva hoiti kunnolla kotityöt ja Bryanin, se oli suuri ilo.

Sophie oli päättänyt pitää Bryanin salassa vielä tämän lapsuusvuosiin saakka. Enää siihen ei ollut pitkä matka, kun Bryan oli jo oikein kunnolla venähtänyt. Isän kasvonpiirteet alkoivat jo selkeästi näkyä, lukuunottamatta äidiltä perittyä silmien muotoa.

Sanomalehdessä oli taas kilpailu matkasta Kreikkaan, ja Sophie tietäisi, että sitten pääsisi taas tapaamaan Jonathania, mutta myös Bryan ja Perry näkisivät tämän. Olisiko se hyvä idea? Sophie mietti päänsä puhki, ja tuli tulokseen: KYLLÄ.

Perryn hiukset olivat kasvaneet hurjaa vauhtia, ne sai jo saparoille. Saparot sopivatkin pikkuneidille vallan mainiosti! Tytteli räpytteli suuria sinisiä silmiään, ihmetellen maailman suuruutta, aivan kuin Bryankin.

Iloisia lapset ainakin olivat. Perry soitti hymy huulillaan pikkuista pianoa, jonka Soph oli ostanut.

Bryan taas jaksoi innostua enemmän karismapupusta. Se toljotti häntä suurilla silmillään, ja puhui hauskalla äänellä. Bryankin oli oppinut pari hyvää sanaa pupulta, jonka oli ristinyt Lyaniksi. (Bryan=Lyan)

Naapurin teinit suorastaan kinusivat päästä leikkimään Bryanin kanssa, niin suloinen hän oli. Bryan kuitenkaan ei ollut faneista moksiskaan, sillä tiesi olevansa suloinen. Tosin poikaa alkoi mietityttämään, tarhassa kaikkia tuli hakemaan isä, miksei Bryania?? Aina oli vastassa äiti, missä isä??

Sophien agressiivisuudesta alkoi jo nähdä, kuinka hän välitti lapsistaan. Kotiin tultuaan hän ei edes halunnut nähdä lastenhoitajaa, se teki hänen olonsa tuskastuneeksi. Rouva Raikula ymmärsi tuon tunteen hyvin, hänelläkin oli lapsia, jopa lapsenlapsia. Hän vain tuijotti tyhjää ja sitten lähti talsimaan kohti pihassa odottavaa autoa.

Bryan oli todella nopea oppimaan. Äidin opettaessa tätä puhumaan, sanoi heti ensimmäisenä todella pitkän sanan, "tuttipullo". Soph olikin innoissaan, poika oli älykäs, ja kohta jopa kyllin vanha tapaamaan isänsä kasvotusten.

Kahden ja puolen vuoden kuluttua Bryan oli jo iso poika. Isän kasvonpiirteet säilyivät, samoin äidin. Poika oli ollut kipe kaksi päivää, hänellä oli ollut kuumetta ja nuhaa. Sophie oli kertonut poijalleen tämän isästä, mutta Bryan ei odottanut silti tapaamista.

Sen ajan, mitä lapset Sophielle antoivat, hän katseli sitä samaa kauhuleffaa, jota katseli päivänä jolloin palasi Santorinilta. Se uskalsi vielä sävähdyttää, ja sai Sophien aina vain varmemmaksi valinnastaan.

Perrykin oli kasvanut. Tosin ei yhtä paljon, mutta pian hänenkin kannskelunsa loppuisi, ja tyttö oppisi puhumaan ja kävelemään kunnolla.

Bryan rakasti sisartaan. Hän leikki tämän kanssa karismapupulla, ja Perry näyttikin olevan yhtä kiinnostunut siitä. Bryan ei tosin ymmärtänyt, että Perry ei ole hänen biologinen siskonsa, vaan adoptoitu. Sophie ei osannut selittää asiaa Bryanille, kuinka tähän oli päädytty. Eikä hän halunnutkaan...

Bryan oli päättänyt tulla oikein viisaaksi, niin että isänsä saisi olla ylpeä pojastaan. Hän opiskeli jopa silloin, kun oli kipeä, eikä päässyt kouluun. Muutaman kuukauden kuluttua he lähtisivät Santorinille, tapaamaan hänen isäänsä.

Perry oli ehtinyt saada lämpöhalvauksen jo kotipihassaan, mutta ei osannut odottaa Santorinin rankkoja säteilyjä. Aurinko porottaisi pitkään, ja illalla viilenisi. Hän tuskin malttoi odottaa, sillä tiesi Hotelli Jorgoksessa olevan uima-altaan!

Eräänä päivänä he sitten saapuivat Santorinille.

"Öh... hei. Mahtaisiko Jonathan McKeith olla täällä...??"

"Aa, miksi te häntä etsitte? Voin leimata varauksenne."

"Oletko töisttä täällä?? En ole ennen nähnyt sinua, vaikkakin viime visiitistäni on jopa kuusi vuotta!"

"Olen!! Hieman enemmänkin, illä olen Jonathanin vaimo. Hoidan huushollia, siivoan..."

"Mitä?!"

Sophie ei muistanut ottaa huomioon muita naisia. Jonathan oli mennyt naimisiin!! Tuommoisen isokokoisen, ja ruman akan kanssa???

Sophie menetti malttinsa huomatessaan epäonnistuneensa.

"Sinä kamala huora!!! Mitä olet tehnyt Jon-kullalleni?!! Kuule sinä paksu palanut pulla, ala kalppia täältä! Jonathan on minun!!!"

"Mitä sinä... sinun kultasi?! Minä, Armida ja Jonathan olemme olleet naimisissa neljä vuotta!! Hän on minun, vain ja ainoastaan!! JONATHAAAAAN!!!"

"Kerronpa sinulle. Eräänä syksyisenä iltana, viime kuussa saimme lapsen, nimesimme hänet Archieksi! Siitä johtunnee isohko kokoni!!"

"Minulla on myös tytär edellisestä avioliitostani, hän on 17 vuotias. Hän hoitaa Archieta tunnollisesti ja rakastavasti!! Hän hyväksyy meidät. Joten sinunkin olisi parasta hyväksyä!!!"

Jonathan juoksi heti paikalle, ja halasi samalla tavalla, rakastavasti Sophieta.

"Hei, rakas..." hän kuiskasi Sophien korvaan.

"Heih... minulla on sinulle asiaa!" Sophie vastasi.

Sohien vielä hymyillessä, tietäen Jonathanin edelleen rakastavan tätä paloi Armidalta pinna.

"Vai rakastat tuota?! Luulin että olit uskollinen minulle, pirullinen paskiainen!!"

"Sophie palasi!! Sanoin, että rakas-" lause keskeytyi Armidan lyödessä tätä. Jonathan laittoi käden poskelleen, ja muuttui miltei kokonaan punaiseksi.

"SINÄ se tässä tiellä olet!! Sanoin edelleen rakastavani Sophieta, ja SINÄ et HELVETTI usko!! Halusit lapsen kanssani, ja MINÄ toteutin toiveesi. Mutta en enää halua olla Archien isä!! Enkä SINUN miehesi!! En IKINÄ!! ALA KALPPIA!!"

"Jonathan... Ei!"

"MENE!!!"